Sosiaalisen median suosion myötä törmää yhä useammin työelämän ammattilaisiin, joilla on hyvin vahvat mielipiteet sosiaalisesta mediasta. En tarkoita sosiaalisen median "uskovaisia" vaan "some-änkyröiden" arkkityyppiä.

Some-änkyrät julistavat rinta rottingilla, että sosiaalinen mediahan on "yhtä kuin Facebook, eivätkä he kyllä "koskaan moisen käyttäjiksi narahda, ei sitten millään". Sosiaalinen media vaikuttaa edustavan heille hyödytöntä hupaa, jolle he eivät näe mitään hyötyä "oikeassa työelämässä".

On päivän selvää, ettei ketään tule pakottaa sosiaalisen median käyttäjäksi omalla vapaa-ajallaan. Mutta mitenkäs sitten toimitaan kun some-änkyrän yritys, virasto tai kansalaisjärjestö päättää työnantajana lähteä kehittämään ja hyödyntämään sosiaalisen median prosesseja ja työkaluja omassa (liike)toiminnassaan? Näistä änkyröistä lähtökohdista käsin some-ratkaisun ja sen toimintamallin rakentaminen vaatii melkoista oppimis- ja sitouttamisprosessia.

Some-ilmiön vastustamisessa ei ole mitään ihmeteltävää. Jos et tunne jotakin asiaa eikä sinulla ole siihen henkilökohtaista kokemusperäistä suhdetta, on perin inhimillistä torjua koko ilmiö.

Minua ihmetyttää se, mihin some-änkyröinnin glorifiointi ja ylemmyydentunto lopulta perustuu? Onko tietotekniikkaan perustuvassa verkostoitumisessa ja sisältöjen yhteisöllisessä luomisessa tai ongelmien ratkaisemisessa jotakin eettisesti tai yhteiskunnallisesti vastustettavaa? Onko änkyräuhossa kyse peräti 2000-luvun sosiaalisen median henkisestä "luddismista"?

1810-luvun luddiittiliikkeen mielestä teollinen vallankumous oli uhka perinteiselle käsityöläisyydelle ja työläisten toimeentulolle. Luddiitit olivat teollista vallankumousta vastustaneita brittityöläisiä, jotka kulkivat Englannissa paikkakunnalta toiselle hajottamassa koneellistettuja puuvillatehtaita ja teollisen vallankumouksen myötä keksittyjä tuotantoteknisiä laitteita - kuten vaikkapa kouluhistoriasta hyvin mieleeni jääneitä "Kehrääjä-Jennyjä".

Vielä 1980-luvun alussa vastusti moni "yhteiskunnallisesti tiedostava" tietokonejärjestelmien tuomista yrityksiin. Näin esimerkiksi eräät toimittajakollegani kulttuuri-instituutio YLEssä. ATK-luddiitteina he kieltäytyivät koskemasta "monikansallisen riistofirman" vermeisiin. Kiitos änkyröiden, sain minä juniorina ensimmäisen tekstinkäsittelyjärjestelmän käyttööni. Eipä käynyt mielessä kieltäytyä keskuskonepäätteestä, joka hakkasi vanhan höyrykirjoituskoneeni mennen tullen - vaikka välillä hukkasikin bittiavaruuteen tuntien kirjoitustyön tulokset. 

Onko 2000-luvun some-luddiitti huolestunut sosiaalisen median palveluiden ja työkalujen työelämää ja/tai vapaa-aikaa dehumanisoivasta vaikutuksesta? Käyttäväthän he työssään sujuvasti tietotekniikkaa. Kohdentuvatko ennakkoluulot sosiaalisen mediaan ilmiönä, sen vaikeaselkoisuuteen, somen eskapistiseen populariteettiin, uuden opettelemisen vaateeseen, vai mihin? Mikä sosiaalisessa mediassa pelottaa? Mikä sen vastustamisessa ja kieltämisessä on niin ylevää?

Ari Alm, KTAMK:n viestinnän yliopettaja